Hae sivustolta

Hoitotieteellisen koulutuksen ja tutkimuksen alkuvaiheita Oulun yliopistossa

Tässä artikkelissa kuvaan hoitotieteellisen koulutuksen ja tutkimuksen suunnitteluun, aloittamiseen ja laitoksen alkuvaiheiden toimintaan liittyviä näkökohtia. Sen lisäksi kuvaan myös niitä ympärillä olevia mahdollisuuksia ja yhteistyötä, minkä seurauksena terveydenhuollon kandidaattikoulutus ja hoitotieteellinen tutkimus saivat alkunsa ja hoitotiede alkoi kehittyä omaksi pääaineeksi Oulun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Artikkelia kirjoittaessa olen käyttänyt aikaisemmin kokoamaani lähdemateriaalia ja julkaisemaani artikkelia hoitotieteen laitoksen 10-vuotisjulkaisussa vuonna 1996. Lisäksi artikkelia täydentävät omat muistiinpanoni. Aluksi esitän kiitokset Ines Kuittiselle.

KUVA: Photographee.eu/Shutterstock.com

Kiitokset terveydenhuoltoneuvos, h.c., rehtori Ines Kuittiselle

Arvostettua ja vaikuttavaa työtä terveydenhuollon koulutuksen kehittämiseksi Oulussa ja Jyväskylässä vuosina 1945–1985.

Terveydenhuoltoneuvos, rehtori Ines Kuittisen päämäärätietoisen ja pitkäjänteisen työn tulokset voidaan arvioida kantaneen pitkälle tulevaisuuteen hänen kehittämiensä suunnitelmien pohjalta. Hän loi dynaamisen työyhteisön, jossa opettajien työnjako ja yhteistyökanavat olivat selkeät. Hän rohkaisi opettajia opiskelemaan ja osoitti kiinnostusta myös opintojen etenemisessä.

Kansainvälisyys ilmeni hänen ajattelussaan ja niinpä hän oli erityisen kiinnostunut yliopisto-opintojen etenemisestä ja niihin liittyvistä kansainvälisistä yhteyksistä. Se oli palkitsevaa, mutta samalla se merkitsi uusien tehtävien ja vastuiden ottamista. Työyhteisössä hän jakoi tehtäviä, jotka toteutettiin ajan hengen mukaisesti pääosin hänen esittämällään tavalla. Päätöksentekotilanteita edelsi usein mielenkiintoinen vuoropuhelu, jonka seurauksena hänen mielipiteitään arvostettiin ja huomioitiin. Hän oli myös hyvä kuuntelija, jonka luo oli luontevaa mennä työhön liittyvien ongelmien kanssa, joihin löytyivät ratkaisut. 

Ines Kuittinen teki runsaasti aloitteita terveydenhuollon koulutuksen kehittämiseksi ja hän saavutti tuloksia, joita arvioitaessa luotiin uusia koulutussuuntia. Hänellä oli kyky löytää ja valita ihmistuntemuksensa perusteella toteuttajat uusiin tehtäviin.

Arvostettuna persoonana ja avoimena uusille asioille Ines Kuittinen oli luonut kattavat ja toimivat valtakunnalliset yhteistyökanavat. Hänen tekemänsä oikea-aikaiset yhteydenotot vaikuttivat merkittävästi terveydenhuollon koulutuksen kehittämiseen ja siihen liittyvien hyvin perusteltujen ratkaisujen toteuttamiseen. Lisäksi hän tunsi monia koulutuksen vaikuttajia henkilökohtaisesti, millä oli merkitystä suunnitelmien eteenpäin viemisessä ja niiden mukaisen koulutuksen aloittamisessa.

Kiitokset Ines Kuittiselle hänen uraauurtavasta työstään terveydenhuollon koulutuksen kehittämiseksi. Hänen tekemänsä työ on muodostanut tulevaisuutta rakentavaa perustaa huomispäivän terveydenhuollon koulutuksen kehittämiseksi. Hänen tekemistään aloitteista olen kuvannut kirjoittamassani artikkelissa: Hoitotieteellisen koulutuksen ja tutkimuksen alkuvaiheista Oulun yliopistossa. Koulutuksen aloittaminen vaatii aikaa, mutta toteutuessaan se herättää jakamatonta kiitollisuutta.

Oulun yliopisto myönsi vuonna 2002 Ines Kuittiselle kunniatohtorin arvon h.c. kiitokseksi terveydenhuollon koulutuksen kehittämistyöstä. 

Kiitollisuudella muistan Ines Kuittista, sillä sain häneltä tehtäviä, joista opin paljon. Keskustelut hänen kanssaan sisälsivät elämänviisautta, rohkaisua ja kannustusta.

Kunnioittavat kiitokset,
Helena Aavarinne

Taustaa ja valmistelutyötä koulutuksen aloittamiseksi Oulun yliopistossa

Hoitotieteellisen koulutuksen suunnitteluun Suomessa oli osaksi vaikuttamassa kansainvälisen yhteistyön ja suomalaisten terveydenhuollon asiantuntijoiden ulkomailla hankittujen opiskelukokemusten aikaansaama tilanne, jossa lisääntyivät vaatimukset hoitotieteen opetuksen aloittamisesta yliopistossa. Tätä kehitystä edelsi keskustelu hoitotieteellisen tutkimuksen merkityksestä hoitotyön ja terveydenhuollon kehittymiseen ja ennen kaikkea ihmisten hoitamiseen. Myös valtakunnalliset koulu-uudistukset toivat vaateita yliopistollisen koulutuksen aloittamiseksi. Monet tekijät, kuten ammattikorkeakoulun tulo ja aikaisemman sairaanhoidonopettajakoulutuksen päättyminen olivat tiedossa. Lisäksi hoitotyö oli perinteisesti ollut naisten ala, jossa uralla etenemismahdollisuudet olivat rajalliset. Aikaisemmin monelle terveydenhuollossa, koulutuksen ja hallinnon piirissä työskentelevälle jatko-opiskelu merkitsi opiskelua ulkomailla ja muissa tiedekunnissa Suomen yliopistoissa. Hoitotieteellisen koulutuksen aloittaminen 1970-luvulla merkitsi terveydenhuollon ammattilaisille osin työelämän ja opiskelun ehtojen muuttamista aikaisempaa sopivammaksi ja uralla etenemisen esteiden poistamista sekä akateemisen koulutusväylän aukeamista. Aikaisemmat kokemukset työelämän näennäisestä tasa-arvosta ja osaamisen vähättelystäkin sysäsivät osaltaan hoitotieteellisen tiedon hankkimiseen ja myös tavoitteeseen keskittyä kriittisten kohtien tutkimiseen hoitotyössä. 

Tieteellisen koulutuksen positiivisena vaikutuksena pidettiin uuden tiedon tuottamista, seuraamista ja soveltamisen mahdollisuuksia sekä koulutukseen osallistuvien kykyä tasavertaiseen yhteistyöhön terveydenhuollon työryhmissä. Tällaisia valmiuksia pidettiin jo varhain koko väestön terveyden kannalta myönteisinä. Terveydenhuollon työntekijöiden ammattitaitoon kohdistuvat odotukset edellyttivät hoitotieteellistä koulutusta, sillä ajateltiin, että hoitotyön kehitys ei voi perustua pelkästään ulkomailla tuotettuun tietoon. Siksi tehtiin eri yhteyksissä useita kannanottoja tieteellisen koulutuksen aikaansaamiseksi, lähinnä sairaanhoitajakoulutuksen joko osittaisesta tai kokonaan korkeakouluun siirtämisestä. Muun muassa terveydenhuollon koulutuskomitea Komiteamietintö. 1973. Terveydenhuollon koulutuskomiteamietintö 1973:106. ehdotti sairaanhoitajien ja vastaavien ammattiryhmien korkeakoulututkinnoiksi terveystieteen kandidaatin ja sairaanhoidon kandidaatin tutkintoja.

Hoitotieteellisen koulutuksen taustaa tarkasteltaessa voidaan löytää Suomessa neljä vaihetta, jotka eivät ole tarkkarajaisia Hentinen, M. 1996. Hoitotieteellinen koulutus Oulun yliopistossa. Taustaa, nykypäivää ja tulevaisuuden haasteista.. Ensimmäinen on ammatillisen koulutuksen vaihe, joka alkoi Yhdysvalloissa jo viime vuosisadan puolella ylihoitajien ja opettajien koulutuksella. Myös Suomessa ilmaistiin yliopistossa koulutettujen sairaanhoitajien tarve varsin aikaisin, sillä ensimmäisen kerran sitä esitettiin jo 1920-luvun alussa. Sen jälkeen monet valtion komiteat, yliopistojen asettamat työryhmät ja ammattijärjestöt tekivät ehdotuksia koulutuksen aloittamiseksi, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta koulutusta ei saatu yliopistoon. 

Sairaanhoitajien jatkokoulutus aloitettiin kuitenkin Helsingin sairaanhoito-opistossa 1950-luvun alussa ja sitä laajennettiin 1960- ja 1970-luvuilla toteutettavaksi viidessä sairaanhoito-oppilaitoksessa. Alan opettajakoulutus aloitettiin Oulussa 1970-luvun alussa ja se johti sairaanhoidonopettajan tutkintoon. Koulutus jatkui vuoteen 1994 saakka. Hallinnollinen koulutus aloitettiin vuonna 1974 ja se kesti vuoteen 1987. Kaikissa oppilaitoksissa koulutusta kehitettiin vastaamaan osaksi yliopistollista koulutusta. Yhteistyö yliopistojen kanssa koski yhteiskunta- ja käyttäytymistieteiden opetusta. Sairaanhoito-oppilaitosten toteuttama koulutus ei ollut yliopistollista hoitotieteellistä koulutusta, mutta se oli korkeatasoista ja mahdollisti monille uralla etenemisen. Useat opettajat jatkoivat tämän jälkeen opiskelua yliopistossa. Tämän koulutuksen aloittamiseksi Ines Kuittisen työ oli arvokas. Koulutuksen toteutuksessa Annikki Lämsä oli innostunut vastuuhenkilö ja opettaja. Monet valmistuneet sairaanhoidonopettajat muistavat heitä molempia kiitollisuudella.

Toinen vaihe alkoi, kun terveydenhuollon koulutuksen suorittaneet, pääosin sairaanhoitajat, pyrkivät opiskelemaan yliopistoihin Hentinen, M. 1996. Hoitotieteellinen koulutus Oulun yliopistossa. Taustaa, nykypäivää ja tulevaisuuden haasteista.. Tässä siirtymävaiheessa he opiskelivat yhteiskunta- ja käyttäytymistieteissä jopa niin motivoituneina, että monet väittelivät valitsemallaan tieteenalalla. Eri tieteen aloilla opiskelleiden tutkimusaiheen valintaan vaikutti aikaisempi koulutus ja työkokemus terveysalalta, joten tutkimusaiheet olivat usein terveyden- ja sairaanhoidon alueelta. He loivat vahvan perustan hoitotieteelle, mikä ilmeni hoitotieteen tutkimusperinteessä ja teorioiden kehittämisessä pitkään. Voidaan myös todeta, että hoitotieteen tutkimuskohteeseen yhteiskunta- ja käyttäytymistieteissä käytetyt tutkimusmenetelmät olivat sopivampia kuin luonnontieteelliset menetelmät. 

Kun hoitotieteestä tuli alan koulutuksen päävastuinen tieteenala ja siinä mahdollistui myös tieteellisen jatkokoulutuksen opinnot, alkoi hoitotieteellinen vaihe. Kuopion yliopisto aloitti koulutuksen ensimmäisenä syksyllä 1979. Oulussa terveydenhuollon kandidaattikoulutus alkoi vuonna 1986 ja samana vuonna alkoi myös tieteellinen jatkokoulutus. Yliopistollisen koulutuksen alkaminen merkitsi mahdollisuutta kehittää päävastuista tieteenalaa, hoitotiedettä, sen omista lähtökohdistaan käsin. Se merkitsi omaleimaisen tutkimuksen käynnistämisen ja sen tarvitseman tietoperustan syntymisen. 

Neljäs vaihe voidaan nimetä koulutuksen eriytymisen vaiheeksi. Suomessa hoitotiede ja hoitotieteellinen koulutus miellettiin laajana poiketen yleisestä kansainvälisestä käytännöstä. Niinpä alkuvaiheessa hoitotiedettä pääaineena voivat opiskella sairaanhoitajien lisäksi esim. fysioterapeutit, röntgenhoitajat ja laboratoriohoitajat. Alkuvaiheessa tämä ratkaisu oli tarkoituksenmukainen, sillä se tarjosi yliopistollisen koulutuksen mahdollisuutta suurimmalle osalle ylemmän keskiasteen tai vastaavan koulutuksen suorittaneille. Näiden alojen tietoperusta on kuitenkin erilainen tehtäväkokonaisuuksista johtuen, joten hoitotieteen opiskelu ei voinut antaa sisällöllisiä valmiuksia kliinisissä tehtävissä toimiville. Varsin pian esimerkiksi Oulussa tiedostettiin tarve koulutuksen eriyttämiseen. Laboratorio- ja röntgenhoitajille suunniteltiin omat koulutusohjelmat. Myös perinteisen hoitotieteen alueella tunnistettiin eriytymisen tarve. Tähän vaikuttivat käytännön hoitotyöstä tulevat vaateet. Lisäksi muutokset potilaiden hoidon tarpeissa toivat esiin hoitotyön asiantuntijoiden puutteen kliinisessä hoitotyössä. Tähän haasteeseen vastattiin aloittamalla kliinisen hoitotieteen suuntautumisvaihtoehto terveydenhuollon koulutusohjelmalla. 

Jo vuonna 1974 terveydenhuollon koulutuksesta vastaava keskusvirasto Ammattikasvatushallitus valmisteli sairaanhoitajien jatkokoulutuksen tutkintouudistamista koskevan suunnitelman Ammattikasvatushallitus. 1974. Ehdotus terveydenhuollon kasvatustieteellisen ja hallinnollisen jatkokoulutuksen uudistetuiksi tutkintovaatimuksiksi. Helsinki.. Suunnitelmaan sisältyi yliopistotasoisia opintokokonaisuuksia. Myös opetusministeriö asetti vuonna 1974 toimikunnan terveydenhuollon keskiasteen koulutuksen opetussuunnitelmien uudistamiseksi. Lisäksi toimikunnan tehtävänä oli selvittää periaatteita, joiden mukaan alan korkeakoulututkintoja ja tutkintovaatimuksia tulee kehittää. Tutkinnon uudistuksissa velvoitettiin toimikuntaa ottamaan huomioon sekä filosofisten että yhteiskunnallisten tutkintojen toimikunnan laatimat suunnitelmat. Lisäksi opetusministeriö asetti vuonna 1974 lääketieteellisen alan tutkinnon uudistuksen ohjaus- ja seurantaprojektin (LATOS) koordinoimaan terveydenhuoltoalan korkeakoulututkintojen opetussuunnitelmia.

Lääketieteellisen tiedekunnan aloitteesta Oulun yliopiston hallintokollegio asetti vuonna 1975 työryhmän, jonka tehtävänä oli valmistella sairaanhoitajien akateemisen tason jatkokoulutuksen järjestäminen Oulun yliopistossa. Työryhmän jäseninä olivat rehtori Ines Kuittinen Oulun sairaanhoito-oppilaitoksesta, puheenjohtajana professori Leo Hirvonen lääketieteellisen tiedekunnan edustajana, terveydenhuollon tarkastaja Vappu Säilynoja terveydenhuollon koulutustoimikunnan jäsenenä ja yliassistentti Jaakko Luukkonen käyttäytymistieteidenlaitoksen edustajana sekä sihteerinä sairaanhoidonopettaja Annikki Lämsä Oulun sairaanhoito-oppilaitoksesta. Työryhmä laajensi tehtäväantonsa käsittämään sairaanhoitajan- ja erikoissairaanhoitajan tutkinnon suorittaneiden lisäksi myös laboratoriohoitajan, lääkintävoimistelijan ja röntgenhoitajan erikoistutkinnon suorittaneet. 

Työryhmä laati ehdotuksen terveydenhuollon kandidaatin koulutusohjelmaksi Oulun yliopistossa. Tutkinnon pääaineeksi määriteltiin terveyden- ja sairaanhoito tai vastaava ja sen sisällössä huomioitiin työelämän vaatimukset ja ammatin kehittäminen. Koulutusohjelman yleistavoitteena korostui ammatillisen pätevyyden saavuttaminen. Tutkinto suunniteltiin tuolloin 100 suorituspisteen laajuiseksi. Se suunniteltiin sijoitettavaksi yliopistossa lääketieteelliseen tiedekuntaan, lähinnä kansanterveystieteen laitokselle. Suunnittelun etenemisestä ja laatimisesta Ines Kuittinen kantoi suuren vastuun. Tämän suunnitelman toteutumista viriteltiin useaan otteeseen, mutta vierähti kuitenkin melkein kymmenen vuotta uuden suunnitelman aloittamiseen.

Hoitotieteellisen koulutuksen aloittaminen – suunnittelua ja yhteistyötä

Päätös aloittaa aktiivinen suunnittelu syksyllä 1985 hoitotieteellisen koulutuksen käynnistämiseksi merkitsi konkreettista toimintaa opetussuunnitelmien laatimiseksi, yhteistyötä lääketieteellisen tiedekunnan ja yliopiston kanssa sekä henkilöstö- ja materiaalisuunnittelua. Asetus eräistä terveydenhuollon tutkinnoista (626/84) Asetus eräistä terveydenhuollon tutkinnoista N:o 626/84. mahdollisti suorittaa perustutkintona terveydenhuollon kandidaatin tutkinnon myös Oulussa. Suunnittelua varten lääketieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvosto nimesi kokouksessaan 30.4.1985 terveydenhuollon kandidaatin tutkinnon suunnittelutyöryhmän terveydenhuollon opettajan koulutusohjelman suunnittelua varten. Tiedekuntaneuvosto nimesi jäseniksi seuraavat henkilöt: professori Leo Hirvonen puheenjohtajana, professori Antti Palva, apulaisprofessori Jaakko Luukkonen KTK, rehtori Annikki Lämsä Oulun terveydenhuolto-oppilaitos, suunnittelija Leila Risteli, opintosihteeri Eija Ruottinen, opiskelija Tina Hellsten Lääketieteellisen killan nimeämänä ja suunnittelija Helena Aavarinne sihteerinä. 

Suunnitteluryhmä työskenteli intensiivisesti ja myös yhteistyössä tiedekunnan hallinnon kanssa. Tavoitteellisuutta kuvaa silloisen dekaanin professori Kauko Kouvalaisen kannanotto Helena Aavarinteelle elokuussa 1985: "Pitää saada aikaan paras opetussuunnitelma." Se oli samalla haaste ja velvoite suunnittelijallekin! Haasteita tuli monelta taholta, sillä jo alusta lähtien pidettiin yhteistyötä yli tiedekuntarajojen hyvin tärkeänä. Yhteistyön luominen ei ollut ongelmatonta, sillä ei ollut helppoa löytää henkilöitä, joiden kanssa neuvoteltaisiin jo esimerkiksi opetussuunnitelmiin liittyvistä sivu- ja vapaavalintaisista aineista, koska se merkitsi monille laitoksille lisätyötä. Yhtä vaikeaa oli löytää joku, joka oli kiinnostunut hoitotieteestä. Usein keskustelun aihe olikin, miten yliopistotyöskentely tulisi organisoida, jotta se edistäisi välttämättömien suhteiden olemassaoloa eri tiedekuntien laitosten kesken.

Suunnittelutyöryhmä laati terveydenhuollon opettajakoulutusohjelman opetussuunnitelman ja sitä täydentämään terveydenhuollon kandidaatin tutkinnon tutkintosäännön, jotka suunnittelutyöryhmä ehdotti lääketieteellisen tiedekuntaneuvoston hyväksyttäviksi 14.3.1986. Terveydenhuollon jatkotutkintoina voitiin suorittaa terveydenhuollon lisensiaatin tutkinto ja terveydenhuollon tohtorin tutkinto.

Terveydenhuollon opettajakoulutusohjelman tavoitteena oli kouluttaa ensisijaisesti terveydenhuolto-oppilaitosten opettajia. Koulutusohjelman ammatillisena perustana olivat sairaanhoidonopettajan tehtävät. Koulutusohjelmassa annettiin valmius toimia itsenäisesti opettajana ja kasvattajana. Koulutus antoi lisäksi valmiuksia toimia terveydenhuollon tutkimus-, suunnittelu- ja kehittämistehtävissä.

Koulutusohjelmaan hyväksyttäviltä opiskelijoilta vaadittiin, että he olivat suorittaneet terveydenhuollon opistoasteen tai terveydenhuollon peruslinjan opistoasteen tutkinnon. Terveydenhuollon opettajan koulutusohjelma suunniteltiin 160 opintoviikon laajuiseksi. Opiskelijoille, jotka olivat suorittaneet terveydenhuollon opistoasteen erikoistutkinnon tai terveydenhuollon peruslinjan opistoasteen tutkinnon, korvattiin aikaisempien opintojen perusteella 31 opintoviikon opinnot. Opetus järjestettiin siten, että terveydenhuollon kandidaatin tutkinto voitiin suorittaa täysiaikaisesti opiskellen kolmessa vuodessa. Koulutusohjelmassa hoitotieteen opinnoilla oli keskeinen asema ja siihen sisältyi myös kasvatustieteellisiä opintoja, didaktiikkaa ja opetusharjoittelua. Opetusharjoittelu suoritettiin Ammattikasvatushallituksen alaisessa Oulun terveydenhuolto-oppilaitoksessa, jota kutsuttiin terveydenhuoltoalan harjoittelukouluksi.

Tämän opetussuunnitelman mukaisesti ensimmäinen 20 opiskelijan ryhmä aloitti opiskelunsa 1.9.1986 hoitotieteen laitoksella pääaineena hoitotiede.

Hoitotieteen laitoksen ensimmäisen lukukauden tehtävä oli opetuksen käynnistäminen ja oppimisedellytysten luominen. Lääketieteellisen tiedekunnan dekaani, professori Kauko Kouvalainen tavatessaan hoitotieteen opiskelijat 9.9.1986 esitti, että "sairaanhoito ja lääketiede ovat samaa puuta, ja että eri terveydenhuollossa työskentelevillä ammattiyksiköillä on oikeus puhua omasta näkökulmastaan." Samassa tilaisuudessa hän korosti "potilaan asian omaksiottamista ja hoitamista parhaalla mahdollisella tavalla." Haasteellista oli tutkimustarpeen esiintuominen. Hän esitti muun muassa tutkimusalueina ”potilaan-perheen yksilöllistä käsittelyä ja informointia, sairaalahygieniaa, vuodelevon tarvetta eri sairauksissa (erityisesti lapsilla), kuumeen oireenmukaisen hoidon perusteita”, mutta hän korosti myös lääketieteellisen tietouden tarvetta sairaanhoidon eri aloilla.

Lukuvuodeksi 1985–1986 oli asetettu myös opetusministeriön toimesta työryhmä suunnittelemaan terveydenhuollon opettajakoulutuksen opetusharjoittelu. Työryhmän puheenjohtajana toimi opetusministeriöstä tiedesihteeri Leena Luhtanen ja muut työryhmän jäsenet oli koottu eri yliopistoista ja terveydenhuolto-oppilaitoksista. Lääketieteellisen tiedekunnan edustajana oli Helena Aavarinne ja Oulun terveydenhuolto-oppilaitoksesta rehtori Annikki Lämsä. Työryhmä sai raporttinsa valmiiksi vuonna 1986. Työryhmän esityksen mukaisesti Oulun Terveydenhuolto-oppilaitoksesta tuli Oulun yliopiston terveydenhuoltoalan harjoittelukoulu. Luhtanen, L, Aavarinne, H. ym. 1986. Terveydenhuollon opettajakoulutuksen työryhmän muistioita 1986. Opetusministeriö. Helsinki.

Yhteistyö Oulun terveydenhuolto-oppilaitoksen kanssa oli alusta alkaen mutkatonta. Yhteisö oli monille opiskelijoille ennestään tuttu ja opettajat olivat tottuneet yhteistyöhön. Suunnitteluvuoden aikana 1985–1986 työhuoneeni oli terveydenhuolto-oppilaitoksessa ja Annikki Lämsä oli oppilaitoksen rehtori ja myös suunnitteluryhmän jäsen. Yliopistollinen koulutus ja terveydenhuolto-oppilaitoksessa oleva opettajakoulutus toteutettiin jonkin aikaa rinnakkain. Suuri osa opettajista opiskeli alkuajoista lähtien tavoitteena jatkaa tieteellisessä jatkokoulutuksessa. Opinnäytetöiden aiheet löytyivät läheltä ja osa tutkimusaineistosta kerättiinkin Oulun terveydenhuolto-oppilaitoksesta. Hoitotieteen laitoksen ja Oulun terveydenhuolto-oppilaitoksen kanssa oli lukuisia työryhmiä. Ammattikorkeakoulun tuleminen korosti muun muassa opettajien pätevyyttä. Niinpä hoitotieteen laitoksella aloitettiin 1990-luvulla kaksi erillisryhmää, joihin otettiin yhteensä 46 terveydenhuollon opettajan tutkinnon suorittanutta. He suorittivat terveydenhuollon kandidaattitutkinnon ja saivat samalla pätevyyden opettaa ammattikorkeakoulussa. Hoitotieteen laitoksen edustajana Oulun seudun ammattikorkeakouluneuvoston jäsenenä oli vuosina 1994–1996 Helena Aavarinne.

Asetus eräistä terveydenhuollon tutkinnoista (n:o 626/84) Asetus eräistä terveydenhuollon tutkinnoista N:o 626/84. ja siihen liittyvä muutos mahdollisti terveydenhuollon koulutusohjelman (hallinnollinen koulutus) aloittamisen Oulun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Ensimmäinen ryhmä aloitti opintonsa terveydenhuollon koulutusohjelman mukaisesti syksyllä 1987. Terveydenhuollon kandidaattikoulutuksen vuosittainen sisäänotto oli tuolloin 30 opiskelijaa, terveydenhuollon opettajakoulutukseen 20 ja terveydenhuollon koulutusohjelmaan 10 opiskelijaa.

Tavoitteena hyvin toimiva laitos

Päätös aloittaa terveydenhuollon opettajakoulutusohjelman mukainen opetus, käynnisti tiedekunnassa keskustelua hoitotieteen laitoksesta omana yksikkönä. Tiedekuntaneuvosto päättikin 25.2.1986 esittää Oulun yliopiston hallitukselle hoitotieteen laitoksen perustamista, koska pidettiin tarkoituksenmukaisena, että terveydenhuollon koulutusohjelmista vastaava yksikkö on itsenäinen laitos. Yliopiston hallitus päätti kokouksessaan 19.3.1986 perustaa lääketieteelliseen tiedekuntaan hoitotieteen laitoksen, joka kuului kliinisteoreettisten laitosten laitosryhmään. Siitä tuli Suomen ensimmäinen itsenäinen hoitotieteen laitos. Asiat etenivät varsin nopeasti. Hoitotieteen professuuri perustettiin 1.9.1986. Sitä hoiti aluksi vt. professorina Kaisa Krause ja vuoden 1988 alusta lähtien professori Maija Hentinen. 

Kun laitoksen perustamisvaihe oli ohitettu ja laitoksen hallinto oli osin saatu luoduksi, oli aika esittää kysymyksiä, miten luodaan laitoksella olosuhteet, jotka motivoivat intensiiviseen tutkimustyöhön, ja jotka tuovat esiin tutkijoiden parhaat ideat ja tulokset. Laitoksen alkuaikoina oli tärkeää löytää tieteestä innostuneet tutkijat ja luoda heille tutkimuspuitteet. Laitoksen toimintafilosofiassa oli keskeisenä tavoitteena pyrkiä oikeudenmukaisuuteen, joka arvostaa ja palkitsee opetus- ja tutkimustyötä ja edesauttaa heidän liittymistään kansainvälisiin tiedeyhteisöihin. Tavoitteeseen pyrkiminen merkitsi laitoksen toiminnassa kritiikkiä ja luotettavan arvioinnin kehittämistä, mutta myös ymmärtävää suhtautumista ja motivoivaa ohjausta. Jännitteitä aiheutui laitoksen kehittämistä koskevista näkemyksistä, joista keskusteleminen merkitsi suuntaviivojen etsimistä. Se merkitsi tutkimuslinjojen hakemista ja tutkimuksen suuntaamista hoitotyöhön, terveydenhuollonkoulutukseen ja hallintoon sekä yhteistyötä muiden tutkimusryhmien kanssa. Konkreettinen tavoite oli laitoksen toimintasuunnitelman jatkuva arviointi ja avoin keskustelu.

Hoitotieteen laitoksen ja sen kehittyminen dynaamiseen vaiheeseen vei useita vuosia. Sen toiminnan käynnistämiseen vaikuttivat lääketieteellisen tiedekunnan sisällä monet henkilöt: professorit Leo Hirvonen ja Antti Palva sekä opintosihteeri Eija Ruottinen suunnittelutyöryhmän jäseninä ja tukena, sekä tiedekuntasihteeri Juha Kukkonen hallinnollisena asiantuntijana ja neuvonantajana. Rakentavaa ja arvokasta tukea antoi erityisesti tiedekunnan dekaani professori Kauko Kouvalainen ja yliopiston rehtori professori Kalevi Korhonen, joka rehtorikautenaan muun muassa opetti hoitotieteilijöille tutkimusmenetelmiä. Molemmat osoittivat kannustavalla tavalla kiinnostusta hoitotiedettä kohtaan. Ratkaiseva osuus laitoksen toiminnan käynnistymiseen oli se, että tiedekunnassa oli valmius ottaa vastaan uusi tieteenala, joka tietenkin vaati resurssien uudelleen järjestämistä. Laitoksen perustamisen luotsaaminen yliopiston hallintoelinten ja opetusministeriön läpi vaati monitasoista yhteistyötä.

Erittäin merkittävää oli se, että laitoksella tartuttiin innolla työhön, johon ensimmäisenä lukukautena osallistui kolmen hengen työryhmä. ”Vuokraisäntämme” professori Jorma Hirvonen luovutti osan oikeuslääketieteen laitoksen tiloista, kaksi työhuonetta ja toimistotilat. Materiaalin hankinnassa ja opiskelu- ja työolosuhteiden järjestämisessä toimistosihteeri Marjatta Paloheimon työ oli korvaamaton. Hoitotieteen laitoksen kyltit ilmestyivät paikoilleen, jotta uudet opiskelijat löysivät tiensä patologian laitoksen pohjakerrokseen. Rotta- ja hiirivainaat sopivat hyvin samaan tilaan laitoksen monistuskoneen kanssa. Marjatta Paloheimo tunsi tiedekunnan hyvin, perehdytti laitoksen henkilökuntaa ja opiskelijoita ja huolehti kiitettävästi hoitotieteen laitoksen toiminnan sujuvuudesta. 

Kahden opettajan resurssit vei opetuksen ja tutkimuksen aloittaminen, työryhmien kokoukset ja neuvottelut sekä yhteistyöverkostosuhteiden luominen. Yhteisö laajeni seuraavina vuosina siten, että opiskelijoita oli kolmantena toimintavuotena yli 80 Hentinen, M. 1988. Hoitotieteellinen koulutus Suomessa. Virkaanastujaisesitelmä Oulun yliopistossa 13.4.1988.. Päätoimisia opettajia oli tuolloin viisi (hoitotieteen professori, kaksi lehtoria, kaksi päätoimista tuntiopettajaa). Ryhmä oli vieläkin pieni, joten "talkootyö" oli hyvin kuvaavaa laitoksen toiminnassa. Lisäksi laitoksella toimi amanuenssi ja toimistosihteeri. Sivutoimista tuntiopetusta tarvittiin paljon, opettaja tulivat Helsingin, Jyväskylän ja Tampereen yliopistoista sekä Lapin korkeakoulusta. 

Hoitotieteellisen opetuksen jatkuvaa suunnittelua ja kehittämistä varten tiedekuntaneuvosto perusti ensimmäisen terveydenhuollon koulutuksen suunnittelutoimikunnan, johon kuuluivat professori Leo Hirvonen, vt. professori Kaisa Krause, apulaisprofessri Jaakko Luukkonen, professori Antti Palva, rehtori Annikki Lämsä, opintosihteeri Eija Ruottinen, opiskelija Anna-Maija Pietilä ja lehtori Helena Aavarinne. Alkuvuosina suunnittelutoimikunta kokoontui keskustelemaan useita kertoja lukukauden aikana. Vuodesta 1987 lähtien laitokselta oli myös edustaja yliopiston opetuksen kehittämistoimikunnassa. 

Yhteistyötä ja kansainvälisen toiminnan aloittamista

Hoitotieteen laitoksen toiminnassa tiedostettiin, että jatkuvan kehityksen ylläpitävä voima syntyy osaamisesta, uuden tiedon tuottamisesta ja yhteistyöstä kotimaassa ja ulkomailla. Tieteen edistymisen ehto on kansainvälinen yhteistyö, jonka luomista laitoksen perustamisesta lähtien pidettiin ensiarvoisen tärkeänä. Yhteistyötä ja tutkimushankkeiden käynnistämistä eri yliopistojen kanssa pidettiin kehityksen avaintekijänä, koska se mahdollisti laajempien kokonaisuuksien tarkastelun. Tavoitteena oli myös hoitotieteellisen keskustelun siirtäminen yhteistyöhön asiantuntijavierailujen, kongressien ja seminaareihin osallistumisen avulla. Tieteelliset kansainväliset konferenssit olivat tärkeitä tapaamisia, joissa luodut kontaktit edesauttoivat yhteistyön kehittymistä ja keskinäisen luottamuksen syntymistä.

Vuosina 1988–1991 Suomen Akatemia rahoitti pohjoismaista tohtorikoulutusohjelmaa, johon suomalaisilla hoitotieteilijöillä oli mahdollisuus osallistua ja joka edesauttoi väitöskirjojen valmistumista. Professori Sirkka Sinkkonen Kuopion yliopistosta myötävaikutti suuresti tohtorikoulutusohjelman suunnitteluun ja toteutukseen. Tämän ohjelman mukaisesti opiskeli kaksi Oulun yliopiston hoitotieteen laitoksella työskentelevää henkilöä, Helena Aavarinne ja Sirpa Janhonen. Vuodesta 1988 lähtien yliopistoilla käynnistyi yhteinen valtakunnallinen tieteellisen jatkokoulutuksen ohjelma.

Laitoksen kansainväliseen yhteistyöhön sen alkuajoista lähtien vaikutti rahoituksen saaminen. Jälkeenpäin voi todeta, että Suomen Akatemian tutkimusrahoitus vähentyi laitoksen toiminnan alkuajoista lähtien, mutta tästä huolimatta ulkomaista yhteistyötä pyrittiin lisäämään koko ajan. Kansainvälisen yhteistyön kehittäminen on pitkäjänteinen ja laaja-alainen tehtävä, johon liittyi myös ajattelutavan muutos. On ymmärrettävää, että tällainen toiminta käynnistyi hitaasti ja etenkin kun samanaikaisesti pyrittiin lisäämään tieteellisen toiminnan yhteyksiä muihin toimintoihin terveydenhuollossa. Kansainvälisen yhteistyön kehittämisen tavoitteena pidettiin muun muassa yhteisiä tutkimusprojekteja, julkaisuraportteja, vaihto-opiskelumahdollisuuksia, opettajavaihtoa ja erikoiskursseja. Tavoitteena pidettiin pitkäaikaista yhteistyötä.

Laajojen kokonaisuuksien tarkastelu ja yhteydet muihin toimintoihin terveydenhuollossa olivat keskeisesti esillä laitoksen perustamisesta lähtien. Hoitotieteen laitoksen yhteistyötä rakennettiin muiden yliopistojen hoitotieteen laitosten kanssa. Yliopiston sisällä yhteistyötä pidettiin tärkeänä jo opetuksen läpiviemiseksikin, sillä kasvatustieteiden tiedekunnassa opiskelijat suorittivat kasvatustieteen aineopintoja, soveltavan matematiikan ja tilastotieteen laitoksella opiskelijat perehtyivät tilastotieteeseen ja lääketieteellisessä tiedekunnassa muun muassa fysiologian ja soveltavan fysiologian opintoihin. Tämän alueen sairaalat, terveyskeskukset ja terveydenhuolto-oppilaitokset olivat alusta alkaen merkittäviä yhteistyökumppaneita. Erityisesti Oulun terveydenhuolto-oppilaitoksen kanssa yhteistyö oli rakentavaa ja oppilaitoksen taholta osoitettiin kiinnostusta hoidon didaktiikan tutkimukseen. Monien tutkimustöiden tutkimusaineistot kerättiinkin juuri kyseisestä oppilaitoksesta. Ensimmäisistä vuosista lähtien toteutettiin hoitotieteen avointa korkeakouluopetusta useilla paikkakunnilla. Yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen, avoimen yliopiston ja hoitotieteen laitoksen voimien yhdistämisellä monille terveydenhuollon ammattilaisille hoitotieteen opiskelu tuli mahdolliseksi. 

Hoitotieteellisen tutkimuksen aloittaminen

Hoitotieteellisen koulutuksen aloittaminen merkitsi hoitotyön, terveydenhuollon koulutuksen ja hallinnon tarvitsemaa tietoa, olemassa olevan tiedon täydentämistä ja korjaamista sekä kriittistä suhtautumista terveydenhuollon käytäntöihin. Samalla tutkimus alkoi tehdä myös Suomessa hoitotyötä aikaisempaa tunnetummaksi ja se edesauttoi sen tieteellistä analyysiä ja kyseenalaisti alkuvaiheista lähtien tieteellisinä pidettyjä käsityksiä ja lähtökohtia. 

Pontimena oli hoitotyön problemaattisuus ja tietämiseen liittyvä teoreettisen perustan luominen. Hoitotyöllä oli ja on edelleen suuri ja elävä käytännön kenttä, mihin nähden hoitotieteellisen tutkimuksen sovellettavuus ja käytännöllisyyteen liittyvien kysymysten avulla pyrittiin alkuun suppeassa mielessä arvioimaan tiedonalan luonnetta. Tiede ja tutkimus, jotka tuottivat "totuuksia" yhteiseen hoitotodellisuuteen, olivat kuitenkin arvovaltaisia osia terveydenhuollon kokonaisuudessa. Laajassa merkityksessä kysymys oli siitä, millaisia nuo "totuudet" olivat ja millaisiksi ne haluttiin tuottaa. Keskusteluissa tuotiin esille käytännöllisen tieteen intressi; tavoite tuottaa ajankohtaista ja käytännöllistä tietoa hoitotyön käytännön jäntevöittämiseksi. Hoitotyössä odotettiin hoitotieteelliseltä tutkimukselta selkeitä tuloksia ja tässä mielessä hoitotieteellä oli selkeä käytännöllinen intressi. Ilman käytännön hoitotyötä ei ollut mielekästä puhua hoitotieteestä. 

Käytännöllisyyden intressin kohde oli hoitotyö, terveydenhuollon koulutus ja hallinto, joissa ihmiset olivat ja toimivat. Kuitenkaan ei ollut mielekästä ajatella, että hoitotieteellä olisi pelkästään kuvaileva tehtävä. Perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen välinen suhde sai aikaan dynaamista keskustelua aikana, jolloin hoitotieteilijä oli vastatusten kysymyksen kanssa, mitä hoitotiede on. Tämä kysymys askarrutti erityisesti terveydenhuollon ammattilaisia, mutta myös muiden tieteenalojen edustajia. Kysymysten positiivinen puoli oli esittäjän osoittama kiinnostus uutta tieteenalaa kohtaan. Se kirvoitti keskustelua hoitotieteen olemuksesta ja aiheellisista näkökohdista, jotka käsittelivät hoitotieteilijöiden vastuuta tieteenalansa kehittämisen suunnista. 

Kokemus osoitti, ettei alkuaikoina menty harkitsemattomasti kumpaankaan suuntaan; ei liioin määrälliseen eikä laadulliseen tutkimukseen. Enemminkin kyse oli harkinnasta, tutkimuskohteen valinnasta ja tutkimusaiheen tarkoituksen pohdinnasta määräävänä tekijänä. Lisäksi kysyttiin, mitä pidetään tietona ja nimenomaan tieteellisenä tietona. Tutkimustulosten sovellettavuutta ajatellen tiedostettiin, että tärkein merkitys on tutkimuksen johtopäätöksillä ja tuloksilla, sillä ne ovat osa yleisempääkin terveydenhuollossa käytävää keskustelua.

Hoitotieteenlaitos opintonsa aloittaneiden oppimisympäristönä

Syksyllä 1986 opintonsa aloittaneet opiskelijat edellyttivät opetukselta ja oppimisympäristöltään valinnan vapautta ja laaja-alaisuutta. Pieneen henkilökuntaan nähden opiskelijat odottivat lisäksi henkilökohtaista ohjausta ja heidän kokemuksensa arvostamista. Opintojen suunnittelun joustavuus, yhteistyö ja avoimuus saivat opiskelijoilta kiitettäviä mainintoja. Vaikka seminaariluonteista opetusta oli opinto-ohjelmassa runsaasti, sitä toivottiin lisää. Koska alkuvuosina hoitotieteen laitoksen henkilökunta opiskeli itsekin, ongelmia aiheutui etenkin ensimmäisten pro gradu -tutkielmien ohjaussuhteiden vaihtumisesta Aavarinne, H. 1986. Ensimmäisen lukuvuoden kokemuksia terveydenhuollon opiskelijoiden arvioimina. Julkaisematon lähde..

Hoitotieteen laitoksessa pyrittiin luomaan hyvä opiskeluilmapiiri, jota kuvasivat hyvin opiskelua tukevat erityisjärjestelyt ja opiskelijoiden kannustaminen. Koska opiskelijamäärä oli pieni (20), oli myös laitoksen henkilökunnalla mahdollisuus arvioida opintojen etenemistä yksilöllisesti. Teoreettisen ajattelun syventymistä, tutkimusmenetelmiin perehtymistä ja uuden kirjallisuuden käyttämistä pidettiin motivoivana hoitotieteen opiskelussa.

Oppimisympäristöön ei voinut olla vaikuttamatta, että laitoksella sen perustamisesta lähtien oli monia kehittämishankkeita, joista opiskelijat olivat tietoisia. Kehittämistyö oli mittavaa, mutta osittain myös ongelmallista, koska uuden tieteenalan olemassaolon "vakiinnuttaminen" edellytti neuvotteluja monella tasolla ja eri tahoilla. Vaikka kehittämishankkeet aiheuttivat työpaineita, opiskelijat suhtautuivat myönteisesti, sillä jatkuvan suunnittelun tarvetta pidettiin tärkeänä. Alkuaikoina hoitotieteen laitoksen toimisto oli opiskelijoille tärkeä paikka. Toimistosihteeri Marjatta Paloheimo etsi ratkaisuja mitä moninaisimpiin opiskelijoiden esittämiin kysymyksiin. Laitoksen toimintaa vaikeutti tilojen ahtaus eivätkä lääketieteellisen tiedekunnan opetustilat soveltuneet hyvin pienryhmä- ja seminaarityyppiseen opetukseen.

Jo laitoksen alkuvaiheesta lähtien korostettiin substanssiosaamista, mutta samanaikaisesti tiedostettiin, että opiskelija itse luo omaa pätevyysaluettaan. Tiedostettiin myös, että olivatpa yliopiston ja opetussuunnitelmiin kirjatut tavoitteet miten "yleviä" tahansa, niiden saavuttaminen ja uuden tiedon omaksuminen ratkeaa osittain opiskelijoiden ja laitoksen henkilökunnan kohtaamisessa. Yhteistyössä korostettiinkin kommunikatiivisuutta ja toisten ihmisten jopa vastakkaisten asenteiden, arvojen ja toimintatapojen ymmärtämistä. Koulutusohjelmaan oli suunniteltu erilaisia ryhmä- ja projektityömenetelmiä, jotka edesauttoivat edellä mainitun tavoitteen saavuttamista. Opiskelijoiden kokemuksissa sosiaalisen vuorovaikutuksen komponentit olivat tärkeitä myös laitoksen henkilökunnan suuntaan, elettiinhän alkuaikoina melkein kuin "perhepiirissä". Valittaessa toista opiskeluryhmää ensimmäisen kurssin opiskelijan kommentti oli: "Miten muuttuu meidän tilanteemme?" 

Terveydenhuollon kandidaattikoulutuksessa oli myös keskeinen merkitys opiskelijan vaikutusmahdollisuuksilla. Keskeiseksi nousivat kysymykset: millaisiksi muodostuvat oppimissisällöt ja onko niiden suunnittelussa opiskelijalla vaikutusmahdollisuuksia, millaisia tavoitteenasetteluja on ja millaisia arvoja ne heijastivat sekä miten innovaatiohankkeet viedään läpi. Opiskelijalle oli tärkeää, että hän sai vaikuttaa suunnitteluun ja samalla kokea mielipiteidensä arvostamista. Ajateltiin myös, että hän on todennäköisesti valmiimpi kokeilemaan uusia vaihtoehtoja ja ratkaisuja opiskelussaan ja työelämässä, jos hän saa mahdollisuuksia osallistua suunnitteluun ja päätöksentekoon. Aikaisempia päätöksiä laitoksella oli vähän, siksi niitä tehtiin ja niissä pyrittiin ottamaan huomioon opiskelijoiden näkökulma.

Osalla hoitotieteen opiskelijoista etenkin alkuvuosina oli pitkä työkokemus terveydenhuollossa. Mikä sitten sai heidät asettamaan itselleen haasteita, joihin vastaaminen edellytti omien ja usein myös perheen resurssien uudelleen organisointia sekä taloudellisten ja aikakysymysten arviointia? Mahdollisuus aloittaa hoitotieteen opiskelu Oulun yliopistossa oli suurimmalle osalle opiskelijoista erittäin merkittävä ja haasteellinen tilanne. Useat hoitotieteen opiskelijat perustelivat opintojensa aloittamista ennakoiduilla terveydenhuollon koulutusuudistuksilla, mutta ennen kaikkea itsensä ja hoitotyön kehittämisellä. Osalle opiskelijoista elämäntilanne oli uusien opiskelutavoitteiden asettamiselle sopiva. Opiskelun aloittaminen oli useimmille yksilötason ratkaisu, mutta se merkitsi usein keskustelua perheessä ja opiskelijan ja työnantajan välillä. Alkuaikoina suurin osa opiskelijoista opiskeli työn ohessa terveydenhuollon kandidaatiksi. Suurimmalla osalla opiskelijoista oli kokemusta kesäyliopisto- ja yliopisto-opiskelusta sekä täydennyskoulutuksen järjestämistä kursseista. Näiden opiskeluvaiheiden kokemukset olivat olleet kannustavia. Sitoutuminen opiskeluun merkitsi monille opiskelijoille heidän työhönsä liittyvien arvojen uudelleen arviointia ja halua hoitotieteellisen tiedon syventämiseen sekä uuden oppimisen soveltamiseen hoitotyössä. 

Pohdinta

Hoitotieteen laitoksen toimintaa arvioitiin alusta lähtien. Tiedostettiin, että tietoon tulee suhtautua kriittisesti, joten sitä ei tule vastaanottaa annettuna totuutena. Usein keskusteltiin, että jokaisen omaa tieteenalaa edustavan tiedeyhteisön tulee luoda omaa profiiliaan ja ainutlaatuista annettavaansa. Ajateltiin, että tällaiset tiedeyhteisöt kestävät taloudellisen niukkuuden ajanjakson. 

Hoitotieteen laitos muodosti oman tiedeyhteisön ja kantoi osaltaan vastuun henkisen pääoman kokoamisesta. Tässä artikkelissa olen kuvannut alkuvaiheita ja niihin liittyviä työn ulottuvuuksia. Ensimmäisten vuosien aikana innostuneisuus oli suuri ja se sai jatkossakin elintilaa. Hoitotiede on vakiinnuttanut asemansa Oulun yliopistossa ja osoittanut laitoksen toiminnan onnistumista sen perustehtävässään. Laitoksen toiminnan alusta lähtien 31.10.2019 mennessä on valmistunut 107 terveystieteiden tohtoria (hoitotiede ja terveyshallintotiede), terveystieteiden lisensiaatteja 43, joista viimeinen on valmistunut vuonna 2006, terveystieteiden maistereita 1168 ja terveystieteiden kandidaatteja 694 henkilöä. 

Kysymys on ihmisen teoista ja valmiuksista arvioida uudelleen tieteellistä toimintaa ja sen sovellusalaa sekä samanaikaisesti hoitotieteellisen tutkimuskohteen rakentamisesta ja määrittelystä. "Näytöt" puhuvat puolestaan jatkossakin, eivät suuret sanat. Tutkimustulosten tuottaminen on inhimillistä toimintaa, mihin liittyvät tutkijat yhteisöissään, heidän käyttämänsä menetelmät ja saadut tulokset sekä tutkimustulosten vaikutukset yhteiskuntaan.

---

 

Muokattu 19.1.2021: Koko teksti vaihdettu eri artikkeliksi.

Lähteet

• Aavarinne, H. 1996. Terveydenhuollon kandidaattiopetuksenalkuvaiheita Oulun yliopistossa. Teoksessa H. Aavarinne, R-L. Kortesluoma & H. Kyngäs (toim.) Vuosikymmen hoitotieteellistä koulutusta ja tutkimusta Oulun yliopistossa. Oulun yliopiston hoitotieteen laitoksen julkaisuja 1. Oulun yliopisto, Oulu.

• Aavarinne, H. 1988. Muistiinpanoja hoitotieteen laitoksen alkuvaiheista. Julkaisematon lähde.

• Komiteamietintö. 1972. Filosofisten ja yhteiskunnallisten tutkintojen toimikunnan mietintö.

• Komiteamietintö. 1975. Vuoden 1973 opettajankoulutustoimikunnan mietintö 1975:75.
• Opetusministeriö. 1975. Opetusministeriön kirja. Lääketieteellisen alan tutkinnon uudistuksen ohjaus- ja seurantaprojekti.

• Opinto-opas. 1986–1987. Lääketieteellinen tiedekunta. Oulun yliopisto.

Uusimmat artikkelit