Hoivakokemus psyykkisen tarvitsevuuden näkökulmasta

Tuon esityksessäni teoreettisia tarkasteluja ja perusteluja hoivakokemuksen mahdollistamisen merkityksestä sairaanhoitajan työssä. Kasvatuspsykologian pro gradu -tutkielmassani käsittelen psyykkistä kasvua varhaislapsuudessa sekä psyykkiset tarpeet huomioivaa hoiva- ja kasvatustoimintaa. Objektisuhdeteoriaan perustuvan näkemyksen mukaan hoiva, johon kuuluu adekvaatti tunteisiin ja tarpeisiin vastaaminen, mahdollistaa mielen ja persoonallisuuden kehityksen (esim. Tähkä, 1993). Vertaan esitelmässäni kasvua tukevaa (kasvattajan tai psykoterapeutin tarjoamaa) hoivaa hoitajan mahdollistamaan hoivakokemukseen. Hoivakokemuksen mieltä rakentava/eheyttävä vaikutus olisi syytä nähdä keskeisenä erityisesti lasten, nuorten ja psyykkisistä syistä hoidossa olevien asiakkaiden pidemmissä hoito- ja kuntoutusjaksoissa.

Viittaan esitelmässäni Timo Latomaan sairaanhoitajakoulutuksen konferenssiin laatimaan abstraktiin, jossa hän tarkastelee hoivakokemusta pedagogisena ja semioottisena (merkityksistä rakentuvana) käsitteenä sekä kasvatus- ja sivistysteoreettisesta näkökulmasta. Hoivakokemus syntyy konkreettisen hoitotoimenpiteen ohella tapahtuvassa hoitajan ja asiakkaan hoivasuhteessa. Ammatillisen koulutuksen tuoma parempi kompetenssi sekä auttaja/autettava -roolit asettavat hoitajan ja hoidettava a-symmetriseen suhteeseen samalla tavoin, kuin pedagogiseksi toiminnaksi helpommin mielletyt ohjaajan ja ohjattavan, terapeutin ja terapoitavan sekä opettajan ja oppilaan. Yhteinen tekijä kaikessa pedagogisessa toiminnassa on a-symmetrian tasoittuminen kompetenssin lisääntymisen myötä. Fyysinen parantuminen tai kuntoutuminen toimintakykyiseksi ovat tavoitteita, joiden toteutumisen jälkeen hoitosuhteen jatkaminen on tarpeetonta. Semioottinen puoli, hoivakokemus, on fyysisen parantumisen ohella osa parantumisprosessia. Keskeistä hoivakokemuksessa on asiakkaan tunteiden ja kokemusten tavoittaminen empaattisen ymmärryksen (myötäelämisen) avulla, sekä ymmärryksen välittäminen asiakkaalle. 

Hoivakokemus syntyy hoivasuhteessa edellyttäen hoitajan kykyä empatiaan sekä asiakkaan kykyä luottaa toiseen ja tulkita hoitajan toiminta hoivana. Ihminen tulkitsee ja ymmärtää kokemaansa aina subjektiivisin perustein: se kuinka situaatio (kokemuksen kohde, esim. konkreettinen hoitotoimenpide) näyttäytyy asiakkaalle (tajunnassa), on subjektiivisen tulkinnan ja ymmärtämisen tulos. Kokemus hoivasta on siten aina subjektiivisesti mielekäs/ymmärrettävä, vaikka ilmaistu kokemus näyttäytyisi toisen yksilön näkökulmasta mielettömänä tai sosiaalisen ympäristön normien vastaisena. Hoitajan mahdollistaman hoivakokemuksen merkittävyys perussairaanhoidossa liittyy sairauden tai vamman ja niiden tuomien uusien tunteiden hyväksymiseen sekä selviämiseen mahdollisimman itsenäisesti sairauden/vamman kanssa. Hoivakokemus tyydyttää sairaanhoidon asiakkaan hoivaan liittyviä tarpeita, ja on siten yhteydessä asiakkaan tyytyväisyyteen saamaansa hoitoon sekä suhtautumiseen niin itseensä, sairauteensa/vammaansa kuin hoitajiinsa.