Takaisin kokoomateoksen etusivulle

Millaisia kokemuksia museoalan ammattilaisilla on opastettujen museokierrosten tarinallistamisesta? Tätä asiaa pohditaan artikkelin haastatteluissa usean museon ja toimijan näkökulmasta.

Valokuva, jossa pieniä koululaisia Turkansaaren ulkoilmamuseossa kesällä.
Lapsiryhmä vierailee Turkansaaressa (kuva: Museo- ja tiedekeskus Luuppi)

Tarinallistettuja museokierroksia on saatavilla jo suuressa osassa Suomen ammatillisesti hoidettuja museoita. Suomen museoliitto toteutti hankkeen nimeltään ”Tarinat peliin – toimintamalli museosisältöjen tarinallistamiseen, tuotteistamiseen ja yhteistyöhön”. Yhteistyökumppanina hankkeessa oli Kajaanin ammattikorkeakoulu ja se toteutettiin vuosien 2017–2019 aikana. [1] Osallistuin itse hankkeen yhteen työpajaan ollessani töissä amanuenssina Tornionlaakson maakuntamuseossa. Työpajan jälkeen jäin pohtimaan tarinallistamisen syntyprosesseja eri museoissa ja varsinkin tarinallistamista museo-opastuksen näkökulmasta.

Artikkelia varten olen haastatellut Museo- ja tiedekeskus Luupin museolehtori Arja Keskitaloa [2] Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseosta, Tornionlaakson museon johtajaa Minna Heljalaa [3] sekä Museo- ja tiedekeskus Luupin Turkansaaren ulkomuseon museoemäntä Salla Mäntyniemeä ja museolehtori Karoliina Auteretta [4]. Museoalan ammattilaiset pohtivat tarinallistamista kulttuurihistoriallisissa museoissa useista eri näkökulmista.

Piika Heta apteekkimatkalla

Pohjois-Pohjanmaan museossa on tarinallistettu muun muassa ”Piika Hetan apteekkimatka”. Tarina oli tilaustyö päiväkotiryhmälle, joka kävi tutustumassa museon näyttelyyn tarinan avulla. Opastetun kierroksen pituus oli 30 minuuttia, ja siinä oli mukana kolme museon henkilökunnan jäsentä, joista yksi oli piika Heta, toinen hieno neiti ja kolmas apteekkari Hasselblatt. Opastus oli kirjoitettu näytelmän muotoon, ja oppaat olivat pukeutuneet rooliasuihin. Päiväkotiryhmä kulki näyttelyssä museonhenkilökunnan eli tässä tapauksessa näyttelijöiden mukana. Tarinaan oli ujutettu mukaan faktoja Oulun historiasta ja entisten aikojen asukkaista.

Pohjois-Pohjanmaan museon museolehtori Keskitalo ja tarinaan osallistunut museonhenkilökunta olivat innostuneita tarinaa suunniteltaessa ja toteutettaessa. Ryhmän antamaa palautetta ei kuitenkaan Keskitalon mukaan saanut tulkittua eikä aikuisten reaktioita tarinan onnistumiseen saanut luettua heidän olemuksestaan. Tämä ei omalta osaltaan innostanut tarinan jatkamista tulevaisuuden opastetuilla kierroksilla, vaan kokeilu jäi kertaluonteiseksi.

Tarinallistaminen vaatii museonhenkilökunnalta Keskitalon mukaan paljon aikaa ja resursseja. Opastetut kierrokset pitäisi osata hinnoitella oikein sekä markkinoida ja myydä eri kohderyhmille. Keskitalon mielestä tarinamuotoinen opastaminen vaati myös tietynlaista persoonaa. Ulospäin suuntautunut, näyttelemisestä kiinnostunut henkilö voisi tarinan keinoilla saada avattua eri lailla esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan perusnäyttelyä opastamalla eri aikakausien interiöörejä.

Keskitalo pitää tarinallistaminen-sanaa osittain ongelmallisena. Sanasta on muodostunut viime vuosina melkoinen trendi eri yritysten, organisaatioiden ja yksityishenkilöiden toiminnassa. Onko kyseessä siis kertomus tai satu? Miten voidaan välttää asioiden vääristyminen, faktan ja fiktion sekoittaminen tarinallistetussa museo-opastuksessa? Keskitalon mukaan opastettu ryhmä koostuu erilaisista oppijoista. Tarinallistettu opastus voi pahimmassa tapauksessa sekoittaa faktaperäisen oppijan ajatukset ja ja opittavan kokonaisuuden, jolloin asian ydin saattaa kadota.

Tarinallinen muoto ei siis välttämättä sovi kaikkiin ympäristöihin tai kaikenlaisille museokävijöille. Keskitalo painottaakin, että oppaan rooli tarinallisessa museokierroksessa on hyvin merkittävä. Usein vasta opastustilanteen aikana huomaa sen, miten tarina toimii, ja miten sitä tulisi muuntaa ryhmältä siinä hetkessä saadun palautteen mukaan.

Tarina antaa kuitenkin Keskitalon mielestä paljon mahdollisuuksia museoiden toimintaan. Hän pitää tarinallistettujen sisältöjen luomista mielenkiintoisena ja antoisana. Asiantuntevan ja eläytyvän oppaan avulla voidaan myös tavoittaa erilaisia kävijäryhmiä, kuten tykyläisiä ja koululaisia. Arja Keskitalo kertoo, että tarina voi imaista kuulijansa mukaan, ja tarinalle on selvästi ollut tarvetta museon kaltaisissa oppimisympäristöissä. Tarina mahdollistaa sen, että oppaan rooli on erilainen kuin perinteisemmässä museo-opastuksessa. Opas toimii tarinaa kertoessaan entistä enemmän tiedonvälittäjän roolissa.

Lentonoitia ja kauniita kummituksia

Minna Heljala kertoo, että heidän museossaan on tarinallistettu useitakin asioita ja havainnollistettu asiaa viime aikoina vedettyjen kummitustarinoiden kautta. Kierrosten nimi on ollut Lentonoitia ja kauniita kummituksia. Idea kierroksiin syntyi, kun museolla on oma kummitus Sylva ja siitä kyseltiin useasti. Samoin uusittuun perusnäyttelyyn otettiin esille paikallinen noita Pistokoski. Näistä syntyi idea teemakierrosten tekemiselle.

Heljala toteaa, että tarinallisia opastuksia on pidetty museon omissa tiloissa. Kierroksen aikana kerrotaan kolme tai neljä tarinaa: tarina kummittelevasta Sylvasta, noita, parantaja, näkijä Pistokoskesta, Rovan äijästä sekä aikanaan kyliä kierrelleestä persoonallisuudesta Kalkkipapista. Opastuskierroksen aikana osallistujat istuvat yhdessä ringissä, jonka keskellä on kynttilöitä. Joskus opas on jopa pukeutunut vanhan ajan asuun. Tornionlaakson maakuntamuseon perusnäyttelyssä on Pistokoskeen liittyviä esineitä, ja ne katsotaan kierroksen lopuksi. Kummituskierroksen kohderyhmänä ovat yli 15-vuotiaat museokävijät.

Heljala toteaa, että tarinallistaminen ei ollut vaikea tai monimutkainen prosessi, koska tarinan aiheet olivat jo valmiiksi olemassa. Tarinan ydinviestinä hän pitää tornionlaaksolaisia uskomustarinoita. Heljalan mukaan taikausko elää yhä vahvana pohjoisessa. Tarinallistaminen on valittu Heljalan mielestä opastuksen keinoksi siitä syystä, että uskomustarinoita on vaikea esittää muuten kuin tarinoiden keinoin.

Oppaan ja kävijän välistä vuorovaikutusta pohdittaessa Heljala toteaa, että kävijät pääasiassa kuuntelevat, mutta loppua kohden mennään keskustelevampaan suuntaan. Lopuksi pohditaan noituutta, kummituksia ja erilaisuuden kohtaamista. Faktan ja fiktion erottamisen suhteen Heljala näkee asian niin, että ensin kerrotaan tarinat ja sen jälkeen pohditaan yhdessä asiaa todellisuuden ja tämän päivän valossa. Hän on opastanut itse useita ryhmiä ja kokenut kierrokset positiivisina uskoen samalla, että ryhmät ovat olleet tyytyväisiä opastuksiin. Hän toteaa, että lopussa vastuu jää kuulijalle ja tarinat viedään lopuksi kevyemmälle tasolle.

Heljala näkee, että tulevaisuudessa näillä teemaopastuksilla on varmasti kysyntää ja uskoo, että ne lisääntyvät. Heljala ei ajattele, että tarina keinona olisi liian viihteellinen museoympäristöön vaan toteaakin, että museoympäristö ei ole vakava asia vaan tarinoilla saadaan näyttelyt elämään.

Martan ja Olavin matkassa

Turkansaaren ulkomuseossa on tarinallistettu Luuppireittiin liittyen museo-opastus 2.-luokkalaisille. Luuppireitti on Museo- ja tiedekeskus Luupin koululaisille suuntaama kulttuuri- ja tiedekasvatusohjelma. [5] Martan ja Olavin fiktiivisessä tarinassa tutustutaan lasten elämään noin 100 vuotta sitten. Kierros sisältää kuusi eri pistettä, joissa luetaan tarinaa ja tehdään toiminnallisia ja osallistavia tehtäviä tai keskustellaan eri aiheista. Opastus tapahtuu Turkansaaren ulkomuseon pihapiirissä, ja siinä tutustutaan muun muassa maatalon arkeen, savupirttiin, erilaisiin askareisiin ja maanviljelyyn. Oppaalla on opastuskierroksella mukanaan tarinavihko, ja hän on pukeutunut vanhanajan emännän vaatteisiin.

Museoemäntä Salla Mäntyniemen mukaan tarinan valinnassa taustalla ovat muun muassa museon resurssit. Tarina mahdollistaa oppaiden perehdyttämisen nopeassakin aikataulussa ja helpottaa opastamista. Jopa opettaja voisi itse kiertää museokierroksen lasten kanssa tarinan avulla. Mäntyniemen mukaan tarinallistaminen ei ollut monimutkainen prosessi, koska samaa sisältöä oli käytetty jo aiemmin ja tarinan runko oli jo valmiiksi olemassa. Tarinan avulla lapsille halutaan kertoa, millaista lapsen elämä oli noin 100 vuotta sitten. Tarina on tehty lasten näkökulmasta lapsille.

Tarina tapahtuu Turkansaaren ulkomuseon pihapiirissä talonpoikaisympäristössä. Tarinassa hahmoina toimivat 10-vuotias Martta, 8-vuotias Olavi, Vauva Helvi, Piika ja Anna-mummo. Kierroksen alussa katsotaan vanhaa valokuvaa, jossa on kuvattuna kuvitteellinen perhe. Hahmot ovat avainasemassa tarinassa. Oppaalla on päällään vanhanajan vaatteet. Esimerkiksi navettaan on tuotu vanhoja maitotalouden museoesineitä, kuten kirnu ja pääläri sekä nykyajan tuotteita, kuten tyhjiä margariinirasioita ja maitopurkkeja. Vertailun avulla lapsille avataan, millaista oli ennen ja millaista on nyt.

Rekvisiitta on tärkeä ja olennainen osa Turkansaaren tarinallistettua museokierrosta. Vertailun avulla vierailta tuntuviin asioihin saadaan nykypäivän yhteys. Ennen korona-aikaa lapset pukivat opastuskierrokselle päälleen huivit (tytöt) ja liivit (pojat). Vaatteet tarjosivat Autereen mukaan yhden keinon kuvitteelliseen maailmaan siirtymisessä. Keskustelimme myös konkreettisesta aikamatkalle lähdöstä, metodista millä eri aikakauteen matkustetaan, esimerkiksi kääntymällä ympäri, jonka jälkeen lapsi astuu kuvitteelliseen maailmaan. Tarinan kohderyhmänä ovat 2.-luokkalaiset. Tarina voisi Mäntyniemen ja Autereen mielestä toimia myös eskarilaisille, sekä 1.-luokkalaisille ja 3.–4.-luokkalaisille.

Museolehtori Autere huomauttaa, että lapsi pystyy samaistumaan tarinan avulla uuteen tietoon paremmin. Opastuksen metodien avulla lapsille annetaan työkalut käsitellä uutta tietoa. Pienellä lapsella käsitys muotoutuu oman kokemuspiirinsä kautta. Opastuksen alussa tulee kertoa taustaa, tuoda selväksi se, että nyt ollaan museoympäristössä. Lapselle annetaan draamallisissa opastuksissa ensin työkalut käsitellä siirtymää todellisuudesta tarinan maailmaan.

Mäntyniemen mukaan tarinan avulla opastaminen on erilaista kuin normaali opastaminen. Tarina on kevyempi tapa. Hän toteaa, että haasteena saattaa olla se, pitäytyykö opas liikaa tarinassa, eläytyykö hän siihen vai lukeeko hän vain tekstiä suoraan tarinavihkosta. Mäntyniemen mielestä tarinallistetussa opastuksessa oppaan täytyy laittaa itsensä peliin.

Auterekin kokee, että tarina on museoon sopiva metodi ja opastaminen on antoisaa. Hän jatkaa, että ”tarinan avulla pääsee luomaan eri tavalla yhteyksiä. Tarina on inhimillinen tapa kertoa lapsille aidoista ihmisistä ja historiallisista tapahtumista, myös fiktiivisten henkilöiden kautta. Riskinä voi olla se, miten yleisö hahmottaa tarinan. Tarina pitää olla hyvin tehty, jotta sen väriskaala ei jää liian kapeaksi.”

Museokierroksen ei haluta nykypäivänä olevan passiivinen tapahtuma kävijälle, vaan museovieras osallistetaan usein mukaan toimintaan. Opastetut kierrokset voivat olla toiminnallisia tai ainakin keskustelevia, jolloin kävijän rooli muuttuu passiivisesta aktiivisemmaksi. Autereen mukaan oppaan on otettava huomioon se, että miten hän vastaa kierroksella esitettyihin kysymyksiin: rikkooko hän tarinan illuusion vai onnistuuko hän pysyttelemään roolissaan?

Tarinallistetun museokierroksen kokemus on Autereen mielestä persoonariippuvaista. Valinta tulee jättää asiakkaalle: joku haluaa eläytyä ja lähteä mukaan tarinaan, toinen haluaa jäädä tarinan ulkopuolelle. Osallisuus kierroksella riippuu ihmisestä, ja oppaan tulee kunnioittaa maksavan asiakkaan toiveita.

Autere pohtii lisäksi seuraavaa:

Tarinallistamisessa on otettava huomioon myös eettiset haasteet. Museo nähdään usein auktoriteetin asemassa historiallisen tiedon välittämisen suhteen, ja museonhenkilökunta on avainasemassa esimerkiksi opastettujen kierrosten kautta siinä, mitä tietoa yleisölle annetaan. On hyvä muistaa, että ei ole olemassa ainoaa totuutta, ei yhtä ainoaa historiaa, vaan ihmiset kokevat asiat hyvin eri tavoin. Museoalan ammattilaisten tehtävänä on antaa lapsille työkalut, joiden avulla he pystyvät käsittelemään ja ymmärtämään sitä, tapahtuiko asia oikeasti vai ei, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.

Tarinallistetut museokierrokset tulevat Autereen mukaan lisääntymään tulevaisuudessa ja niille on selkeää tilausta. Kyse on hänen mukaansa osin yhteiskunnassamme tapahtuvasta kulutuksen murroksesta ja siitä, miten ihmiset haluavat käyttää aikaa ja rahaa. Museokäynnit ovat lisääntyneet Suomessa viime vuosina voimakkaasti, ja museoiden on vastattava ihmisten tarpeisiin ja tuotettava uudenlaisia elämyksiä. Turkansaaren ulkomuseon henkilökunnan mukaan tarina on valittu opastuksen keinoksi, koska se on toimiva ja mukava tapa kertoa tietoa lapsille ja tarinallinen opastus tuo lapsille samaistumispintaa ja antaa työkaluja käsitellä uutta tietoa. Kävijöiltä saatu palaute on ollut positiivista ja hyvää.

Autere on pohtinut paljon sitä, voiko tarina keinona olla liian viihteellinen museoympäristössä. Missä menee viihteellisyyden raja? Hän kysyykin, nähdäänkö museo auktoriteettina, joka kertoo totuuden? Onko museo tällainen auktoriteetti? Tarinallistamisen voi tehdä monella eri tapaa, esimerkiksi kummituskierrokset kuuluvat Autereen mukaan osin folkloren piiriin ja ovat osa suullista perintötietoa.

Lopuksi

Olen itse opastanut tarinallistettua museokierrosta Turkansaaren ulkomuseossa Luuppireittiin liittyen. Tarina antoi minulle oppaana raamit siihen, miten sain luotua lapsille helposti samaistuttavan tarttumapinnan menneisyyteen. Omien kokemusteni pohjalta minun on helppo yhtyä museoalan ammattilaisten näkemyksiin tarinan ja museo-opastusten suhteen. Kuten museolehtori Arja Keskitalo totesi, tarina voi imaista kuulijan mukaansa. Levoton ryhmä rauhoittui, kun eräs lapsi totesi luokkakavereilleen: ”Olkaa hiljaa, haluan kuulla, miten tarina jatkuu.”

Tornionlaakson museonjohtaja Minna Heljala puolestaan kertoi, että ”tarinallistaminen ei ollut vaikea tai monimutkainen prosessi, koska tarinan aiheet olivat jo valmiiksi olemassa”. Myös tästä näkemyksestä on helppoa olla samaa mieltä. Kun museo-objekti tulee kokoelmiin, on sen yksi tärkeimmistä valintaperusteista kontekstitiedot. Kuka esimerkiksi esinettä on käyttänyt, miksi, milloin ja missä se on valmistettu? Vanha puurasia on aivan eri asia kuin tietäjä Pistokosken vanha puurasia. Museonäyttelyt koostuvat usein esineistä, kuvista ja arkistoaineistosta, nykyään myös liikkuvasta kuvasta ja äänestä. Näistä muodostuvat museonäyttelyn punaiset langat, tarinat, joita välitetään opastuksien avulla museovieraille.

Turkansaaren ulkomuseon museolehtori Karoliina Autereen mukaan näyttelyjen tarinallistaminen tarvitsee tulevaisuudessa tällaisen punaisen langan, kokonaisuuden jota ajatellaan uudella tavalla. Osallistuminen ja tarinallistaminen tulevat olemaan osana koko näyttelyä. Tieto ei ole vain ylhäältä alaspäin annettua, vaan kävijä on aktiivinen osallistuja. Monimediallisuus tulee lisääntymään myös museoiden tarinallistetuissa opastuskierroksissa. Museo osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti ja peilaa yhteiskunnalliset murrokset omaan toimintaansa esimerkiksi lisäämällä tarinallistettuihin museokierroksiin myös videokuvaa ja äänimaailmoja.

Autere pohtii lisäksi, miten museot joutuvat miettimään myös esimerkiksi tuotteistamista, miten kapitalistinen maailma istuu museomaailmaan.

”Tulevaisuuden museo on vahvasti ajassa kiinni myös tarinallistamisen osalta. Museo ymmärtää uudet tuulet, monimediaisuuden ja ihmisten muuttuvan tavan hahmottaa maailmaa ja hakea tietoa.”

Opastaessani Turkansaaressa jäi erään lapsen kommentti minulle elävästi mieleen. Hän kysyi, miksi ei voida vaan keksiä aikakonetta, jolla pääsee menneisyyteen kulkemaan Martan ja Olavin perässä ja katsomaan miten he elivät, eikä tarvitsisi kuunnella tätä typerää tarinaa? Kysymykseen tiivistyy paljon menneestä ja tulevasta sekä tarinan uhista ja mahdollisuuksista. Ennen aikakoneen keksimistä tarina tarjoaa kuitenkin museo-opastuksissa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia sen suhteen, miten historiaa luetaan.


Latvamäki Johanna, vaalikoordinaattori
Oulun Vasemmistoliitto

Isomursu Pekka, yliopettaja, tutkintovastaava
Oulun ammattikorkeakoulu, Kulttuurialan yksikkö



Lähteet

[1] Suomen museoliitto. Tarinat peliin. Hakupäivä 16.12.2020. https://museoliitto.fi/tarinatpeliin

[2] Arja Keskitalo. Avoin haastattelu, Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseo 20.10.2020.

[3] Minna Heljala. Sähköpostihaastattelu 2.11.2020.

[4] Salla Mäntyniemi ja Karoliina Autere. Teams-haastattelu 30.10.2020.

[5] Oulun kaupunki. Luuppireitti. Hakupäivä 16.12.2020. https://www.ouka.fi/oulu/luuppi/luuppireitti