Hyvinvointivaltion kehitys ja eri mallit

Vuoden 1954 Mitä Missä Milloin -kirja esitteli suomen kieleen syntyneitä uusia sanoja. Lättähatun, pakasteen, rivitalon ja muiden uudissanojen ohella esiteltiin hyvinvointivaltio. Tarjotun määritelmän mukaan hyvinvointivaltio oli "valtio, jossa valtiovallan toimenpitein taataan sosiaalinen turvallisuus ja hyvinvointi kaikille kansalaisille".

Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa pidetään pääosin verovaroin yllä kattavia palveluja ja sosiaaliturvaa. Kaikki maassa asuvat ovat niihin oikeutettuja. Pohjoismaissa köyhyys on vähäistä ja tuloerot ovat pieniä. Naisten tasa-arvo on ehkä pidemmällä kuin missään muualla. Suurista eroista huolimatta kaikkia läntisen Euroopan maita kutsutaan hyvinvointivaltioiksi. 

Joskus on eroteltu toisistaan laaja ja suppea hyvinvointivaltio. Edellinen kattaa kaiken sen mikä kuuluu julkisten menojen alaan, jälkimmäinen puolestaan sosiaalipolitiikan, joka on julkisten menojen suurin lohko ja hyvinvointivaltion ydin. 

Hyvinvointivaltiomalleja 

Sosiaalipoliittisessa tutkimuksessa on pyritty määrittelemään ja luokittelemaan eri maiden järjestelmiä. Tunnetuimpia hyvinvointivaltiomallien luokituksia ovat Richard Titmusin ja Gösta Esping-Andersenin esittämät. 

Esping-Andersenin luokittelun perustana on näkemys kolmesta erilaisesta hyvinvointivaltiomallista. Jako ei ole kiistaton – jotkut tutkijat näkevät pääryhmien sisällä erillisiä alaryhmiä tai haluavat jakaa mallit neljään pääryhmään. Esping-Andersenin mukaan hyvinvointivaltiotyypit ovat liberaali hyvinvointivaltio, konservatiivis-korporatistinen malli ja pohjoismainen hyvinvointivaltio. 

Liberaaleina hyvinvointivaltioina voidaan pitää Yhdysvaltoja ja Uutta-Seelantia sekä nykyisin myös Kanadaa, Britanniaa ja Australiaa. Liberaalilla tarkoitetaan tässä yhteydessä taloudellista liberalismia. Liberaaleille hyvinvointivaltioille on tyypillistä, että julkiset palvelut ja tulonsiirtojärjestelmät eivät välttämättä ole universaaleja eli kaikille tarkoitettuja vaan pikemminkin tarveharkintaisia vähävaraisille suunnattuja. Tällaisessa järjestelmässä sosiaaliturva rakentuu minimiturvan pohjalle. Yksityisten vakuutusten ja palveluiden merkitys liberaalissa järjestelmässä on keskeinen. On kuitenkin syytä huomata, että liberaaleiksikin luokiteltavien hyvinvointivaltiojärjestelmien välillä on suuria eroja. Esimerkiksi Britanniassa on julkinen ja lähes ilmainen terveydenhoitojärjestelmä, USA:ssa taas järjestelmä perustuu yksityiseen sairausvakuutukseen ja yksityisiin sairaaloihin.

Julkiset työttömyysturva- ja eläkejärjestelmät eivät tarjoa ansiosidonnaista vakuutusturvaa vaan ainoastaan perusturvaa, jota kansalaiset joutuvat laajentamaan yksityisten vakuutusten avulla. Anglosaksisissa maissa on 1990-luvulla edetty kohti järjestelmiä, joissa työhön kannustaminen on saanut entistä keskeisemmän merkityksen. Varsinkin USA:ssa on siirrytty perinteisestä 1960-lukulaisesta ’welfare’ –ajattelusta uuteen ’workfare’ –malliin, jossa toimeentulotuen saantia rajoitetaan tiukasti ja yhteiskunnan tuki pyritään suuntaamaan verotukena pienituloisille mutta työssäkäyville kotitalouksille. 

Konservatiivis-korporatistinen mallin edustajia ovat useat läntisen Manner-Euroopan maat, tärkeimpinä niistä Ranska ja Saksa. Malli ei ole kovin yhtenäinen vaan maiden väliset erot ovat huomattavia. Tyypillisenä näille järjestelmille voidaan pitää sitä, että oikeus sosiaaliturvaan on sidoksissa työssäkäyntiin. Vakuutusperiaate sosiaaliturvassa on tällöin tärkeä. Järjestelmät takaavat työssäkäyville yleensä hyvän sosiaaliturvan. Joissakin maissa myös perheellä ja kirkolla on keskeinen asema hyvinvointiyhteiskunnan osina. Eteläisen Euroopan maissa perheiden tuki kompensoi heikkoa työttömyysturvaa ja asumistukea. Monissa maissa hyvinvointipalvelujen tuottaminen tapahtuu ns. kolmannen sektorin eli voittoa tavoittelemattoman yksityisen sektorin puitteissa. Valtaosa hyvinvointipalveluista  rahoitetaan  kuitenkin verovaroin. Konservatiivis-korporatistinen malli on tuottanut moniin Manner-Euroopan maihin varsin kattavat hyvinvointivaltiojärjestelmät. Mallin tuloja uudelleenjakava vaikutus on kuitenkin muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta pienempi kuin pohjoismaisen mallin. Järjestelmien konservatiivinen luonne ja niihin sisäänrakennettu tukeutuminen perheiden omaan työpanokseen on johtanut osaltaan siihen, että naisten työssäkäynti on keskisen Euroopan maissa vähäisempää kuin pohjoismaissa ja anglosaksisissa maissa. Konservatiivis-korporatistisen mallin maissa työllisyysaste on 1980- ja 1990-luvuilla ollut selvästi muita teollisuusmaita alhaisempi ja työttömyysaste useassa tapauksessa muita maita korkeampi.

Kolmannen ryhmän luokittelussa muodostavat pohjoismaiset hyvinvointivaltiot. Pohjoismaat eivät myöskään muodosta mitään identtistä ryhmää vaikka niiden hyvinvointivaltiojärjestelmissä onkin yhteisiä piirteitä, jotka perustelevat luokittelua. Pohjoismaista mallia luonnehtivat laajat julkisen sektorin rahoittamat ja  tuottamat julkiset hyvinvointipalvelut, jotka ovat luonteeltaan universaaleja (= kaikilla oikeus palveluihin kansalaisuuden perusteella). Periaatteessa koko väestö on ollut pohjoismaissa julkisten koulutus-, sosiaali- ja terveyspalveluiden piirissä. Pohjoismaissa myös tulonsiirrot ovat laajoja ja kohdistuvat suurille väestöryhmille. Sosiaalivakuutusjärjestelmät tarjoavat liberaalin hyvinvointimallin tapaan vähimmäisturvan mutta sen lisäksi konservatiivis-korporatistisen mallin tapaan myös kattavan ansiosidonnaisen sosiaaliturvan. Järjestelmien yksityiskohdissa toki pohjoismaatkin eroavat toisistaan. Suomessa etuuksien taso on heikompi kuin muissa Skandinavian maissa ja samoin julkinen sektori työllistää vähemmän ihmisiä. Julkinen sektori on suurin ja verotus ankarinta taas Ruotsissa ja Tanskassa. Universalisminsa ja kattavan ’kehdosta hautaan’ –periaatteidensa vuoksi pohjoismaisia hyvinvointivaltiojärjestelmiä voi pitää ainutlaatuisina. Ne ovat sitä myös tulonjaon kannalta. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa tulonjako on muita teollisuusmaita tasaisempi ja köyhyys vähäisempää. Suomea lukuun ottamatta pohjoismaat ovat myös saavuttaneet korkean työllisyyden ja yleensä muita teollisuusmaita alhaisemman työttömyyden. 

Hyvinvointivaltion kehitys 

Hyvinvointivaltio-termiä (welfare state) ruvettiin käyttämään toisen maailmansodan jälkeen Englannissa vastakohtana sotaa käyvälle valtiolle (warfare state). Sodan jälkeen taustalla oli julkisten resurssien uudelleen suuntaaminen sotakoneiston tuotannosta ja ylläpidosta sodan aiheuttamien vaurioiden korjaamiseen. 

Sodan jälkeisessä Euroopassa nähtiin, että yhteiskunnallisiin ongelmiin piti hakea yhteiskunnallisia ratkaisuja. Hyvinvointivaltion tavoitteiksi asetettiin vähitellen köyhyyden vähentäminen, peruspalveluista huolehtiminen ja taloudellisen toimeentulon turvaaminen. 

Sodasta toipuminen oli eittämättä hyvinvointivaltion nousun taustalla. Mutta tämä ei riitä selittämään sitä, miksi vastauksia lähdettiin etsimään juuri valtion suunnasta. Tutkijoiden keskuudessa tästä teemasta keskusteltiin pitkään suhteessa ideologisiin eroihin ja suhteessa kapitalismiin ja sosialismiin. Monille hyvinvointivaltio oli kapitalistisen ja sosialistisen järjestelmän väliin kehittynyt kolmas tie.

Hyvinvointivaltion toimijat

Hyvinvointivaltiolla tarkoitetaan yleensä julkista sektoria, johon kuuluvat sekä valtio että kunnat. Suomalaiseen hyvinvointivaltioon on monesti yhdistetty myös varsin vahva korporatismi, etujärjestöjen vaikutus poliittisten päätösten syntymiseen. Esimerkiksi niin sanotut kolmikantaiset neuvottelut hallituksen, työnantajien ja työntekijöiden keskusliittojen välillä ovat monesti johtaneet hyvinvointipoliittiseen lainsäädäntöön. Työmarkkinarauhan ja kilpailukyvyn tai ostovoiman turvaamiseksi on sovittu erilaisia "paketteja", joissa kolmikannan osapuolilla on ollut erilaisia vastuita. 

Hyvinvointivaltiossa on siis muitakin keskeisiä toimijoita kuin julkinen sektori. Kuvaavaa on, että Suomen sosiaalimenoista vain vajaa kolmasosa on julkisen sektorin rahoittamaa sosiaaliturvaa. Esimerkiksi ansiosidonnaiset eläkkeet, jotka luetaan osaksi julkisia menoja ja sosiaalimenoja (ja muodostavat niistä leijonanosan), rahoitetaan pääasiassa työnantajien maksuilla ja on katsottu työmarkkinaosapuolien väliseksi asiaksi.

Hyvinvointivaltion valinnat kritiikin kohteena 

Hyvinvointivaltion kehitys on aina ollut kiihkeän poliittisen taistelun kohteena. Vaikka hyvinvointivaltiot usein esitetään yksinkertaistaen eräänlaisina suunnitelmallisina projekteina, on oikeampi kuva se, että järjestelmät ovat rakentuneet vähitellen kamppailujen tuloksena jonkinlaisten olemassa olevien perustusten päälle. 

Kritiikkiä on tullut vuoroin poliittisen spektrin vasemmalta ja oikealta laidalta. 1950-luvulla puhuttiin hyvinvointivaltion aiheuttavan inflaatiota ja haittaavan taloudellista kasvua. 1960-luvun vasemmistolaisempi kritiikki kohdistui liikaan byrokraattisuuteen ja siihen, ettei hyvinvointivaltio pystynytkään tuottamaan tasa-arvoa. 1970- ja 1980-luvuilla keskusteltiin valtion itselleen ottamasta ylikuormasta ja hyvinvointivaltion aiheuttamasta työttömyydestä. 1990-luvulla keskustelu siirtyi hyvinvointivaltion ja sen joustamattomuuden haitallisiin vaikutuksiin yritysten kilpailukyvylle ja vääriin kannustimiin. 

2000-luvun alussa onkin mitä suuremmassa määrin kiinnostavaa tietää, millaista hyvinvointivaltion mallia eri puolueet olisivat Suomeen rakentamassa. Miten puolueet hyvinvointivaltion ja sen tehtävän näkevät? Mikä olisi Suomen hyvinvointimallin konkreettinen sisältö? Millaisiin arvolähtökohtiin ja tavoitteisiin tuo malli perustuisi? Millaista hyvinvointia puolueet omalla hyvinvointivaltiomallillaan tavoittelevat. 

Hyvinvointivaltion haasteet

Kattavaa välitilinpäätöstä suomalaisen hyvinvointivaltion nykytilasta ja sen edessä olevista haasteista ei ole tehty. Alle on koottu keskeisiä suomalaisen hyvinvointivaltion haasteita. 

Keskeisiksi haasteiksi on nähty:
- globaalitaloutta ja verotusta,
- väestön ikääntymistä ja sosiaalimenojen kasvua,
- työstä syrjäytymistä ja köyhyyttä,
- aluekehitystä ja
- julkisia palveluita.

Julkiset palvelut tienhaarassa

Suomalaiseen hyvinvointimalliin ovat kuuluneet oleellisena osana julkisesti rahoitetut palvelut. 1960- ja 1970-luvuilla julkinen valta ryhtyi hoitamaan monia tehtäviä, jotka aikaisemmin olivat olleet ihmisten yksityisen vastuun varassa. 

Julkisten palveluiden tarjoamisen taustalla on ollut pitkälti ajatus palvelujen universaaliudesta. Palveluja tarjotaan kaikille sen sijaan, että niitä kohdennettaisiin vain tietyille ryhmille. Palvelut on pääosin tuotettu kaikille ilmaiseksi tai kohtuullisen pientä korvausta vastaan. Palvelujen saamisen on siten ratkaissut avun tarve, ei taloudellinen asema tai maksukyky. 

Erityisesti 1990-luvulla on kuitenkin noussut esiin kehityspiirteitä, joiden voidaan sanoa rapauttavan universaaleja palveluja. Onkin hyvä kysyä, halutaanko Suomessa enää tarjota julkisia universaaleja palveluita? Mitkä ovat niiden suurimpia uhkia ja mitä niiden säilyttäminen edellyttäisi? 

Keskeisiä kysymyksiä:

- Halutaanko ja pystytäänkö palveluja tarjoamaan kaikille?
- Kuka kantaa vastuun palveluista: valtio vai kunnat?
- Mistä terveydenhuollon kriisissä on kysymys?
- Jäävätkö sosiaalipalvelut terveydenhuollon jalkoihin?
- Miten lisätä julkisten palveluiden tehokkuutta?
- Riittääkö julkisiin palveluihin työvoimaa?
- Miten taata julkisten palvelujen kilpailukyky tulevaisuudessa? 

Lähteet:
Sitran Hyvinvoinnin valinnat, Suomen malli 2000-luvulla –hanke: www.sitra.fi

takaisin